Maybe the healing in all mental and spiritual illnesses can be summarized in one sentence: I become a person who has a trauma instead of being the trauma that I have.
Tästäkö psyykkisessä ja hengellisessä toipumisessa lopulta on kyse: Minusta tulee ihminen jolla on trauma sensijaan että olisin se trauma joka minulla on?
Jollei ihminen löydä turvaa sisältään, hän etsii sitä ulkopuoleltaan. Silloin ihminen ei uskalla elää vaan yrittää hallita elämää. Hän kulkee rannalla huutaen ohjeita niille, jotka laskevat kajakeissa koskessa. Hän tietää miten se tulisi tehdä muttei itse sitä tee.
Aluksi oli hämmentävää astua satojen ihmisten eteen luennoimaan pyörätuolissa. Mutta siihenkin tottuu ja yllättäen huomaan, että siinä unohdan koko pyörätuolin ja olen vain läsnä omana itsenäni.
Parempi kuin riehua suvivirrestä olisi tutkia omia reaktioitaan siihen. Tällöin nimittäin alkaisi syntyä tietoisuutta. Se on monille vaikeaa koska se vaatii nöyryyttä. Ilman sitä lapsenomaiset reaktiot kuitenkin vahvistuvat ja yhteiskunnassa infantiilit piirteet leviävät.
@JasonLepojarvi Niinhän se on, Jumala on läsnä kaikessa missä on rakkaus ja totuus. Jotkut tunnistavat hänet, jotkut eivät. Jumala on ikään kuin suodattanut itsensä luomakuntaan jossa voimme erottaa hänet sitä paremmin mitä enemmän hän saa meissä syntyä. Kyse on siis tietoisuudesta.
Puhun usein rakkaudesta ajatelmissani. Jos rakkaus trivialisoidaan tarkoittamaan pelkästään romanttista rakkautta, ajatelmistani tulee absurdeja. Puhun siitä suuresta, kosmisesta kaiken kattavasta rakkaudesta, siitä josta kaikki on lähtöisin ja josta kaikessa on kyse.